Otava Luotovirta
Muistan opintojeni alkuvaiheessa kuulemani luonnehdinnan; sosiaalityö on se yhteiskunnan viimesijainen turvaverkko, joka ottaa vastaan kaiken muun pettäessä. Tässä vaiheessa opintoja sosiaalityö kuvautuu nimenomaan alana, joka vastaa niihin kysymyksiin, joihin muilla ei ole vastauksia. Samalla sosiaalityö on kuitenkin oma, erityinen kenttänsä, jolla on omat määreet. Mihin ne oikein perustuvat?
Näen itse sosiaalityön ja laajemmin sosiaalihuollon alana, jolla kohdataan ihmisiä kaikilta yhteiskunnan alueilta, riippumatta iästä, tulotasosta, kulttuurista tai uskonnollisesta taustasta. Sosiaalityöntekijä koulutetaan auttamaan lapsiperheitä, ikäihmisiä ja vammaisia, minkä lisäksi työskentelemme mielenterveys-, päihde- ja talousongelmien parissa. Sosiaalityötä tehdään myös maahanmuuttajien palveluissa, oppilashuollossa ja varhaiskasvatuksessa, sekä rikosseuraamusalalla. Valmistumme valtiotieteen maistereiksi valmiina hakemaan laissa suojatun ammattinimikkeen käyttöoikeutta ja siirtymään osaksi yhteiskunnan palvelujärjestelmää.
Sosiaalityöntekijän ammattinimike perustuu nimenomaan koulutuksen antamaan erityisosaamiseen, johon meillä on, ainakin toistaiseksi, lakisääteinen monopoliasema. Mihin tämä asema perustuu, on selvinnyt itsellenikin paremmin opintojen edetessä. Ammatin vaatima asiantuntijuus on varsin laaja-alaista ja tarkkaa. Sosiaalityöntekijä on ennen kaikkea julkisen vallan käyttäjä, ja työtä ohjaavat lait ovat aika ajoin hyvinkin tarkkoja, toisinaan taas tarjoavat varsin monitulkintaisia ratkaisuja. Periaatteessa monesta asiasta voi tehdä myönteisen tai kielteisen päätöksen, ja kummankin perustella samalla lakitekstillä. Näin ollen julkisen vallan käyttö vaatii vahvaa eettistä ja juridista osaamista.
Samalla sosiaalityöntekijä koulutetaan kuitenkin myös tarkkailemaan ja tulkitsemaan sitä yhteiskuntaa, jonka kentällä teemme työmme. Kaikki asiakkaamme ovat eri tavoin haavoittuvassa asemassa, ja meidän tehtävämme on kaikin tavoin pyrkiä vahvistamaan heidän asemaansa. Tämä vaatii erityistä silmää sille, mitä ympärillä tapahtuu ja mitä siitä seuraa. ”Meidän tulee operoida molemmilla tasoilla: on yksilö yhteiskunnassa, ja yhteiskunta yksilössä. Sosiaalityö toimii niiden siltaajana ja ihmisten oikeuksien ajajana”, tiivistää väitöskirjatutkija Maija Haapala mielestäni varsin osuvasti Talentian Maailman vaikein työ -kampanjamateriaalissa.
Viime vuodet olemme seuranneet enemmän tai vähemmän kauhulla, miten kukin ministeri vuorollaan seisoo sakset kädessä toimistomme ovella. Työtä tehdään niukemmilla resursseilla kuin
koskaan ennen. Poliittiset päätökset vaikuttavat suoraan asiakkaisiimme, jotka ovat jo valmiiksi haavoittuvia. Kaventuva palveluvalikoima kaventaa suoraan myös sosiaalityöntekijän ammatillista harkintavaltaa. Tiedämme, miten auttaa asiakasta, mutta valtio ei anna siihen lupaa. Asiakkaan edessä kieltävän päätöksen antaa kuitenkin sosiaalityöntekijä, ei valtio. Me annamme leikkauksille kasvot. Kaiken voisi kuitata yksinkertaisesti; uusliberalistinen talouspolitiikka toimii näin. Uskallan kuitenkin väittää, että syitä on muitakin.
Olen opiskeluaikanani käynyt lukemattomia kertoja saman keskustelun. Ihmiset kysyvät, mitä opiskelen. ”Sosiaalityötä”, vastaan. ”Ahaa, eli tuleeko susta siis sosionomi?”. Vastaan kieltävästi. ”Mikä susta sitten tulee?”. ”Musta tulee sosiaalityöntekijä.” Tämän jälkeen minulta saatetaan kysyä, aionko Kelan virkailijaksi, vai lastensuojeluun. Useimmiten seuraa kuitenkin hieman vaivaantunut hiljaisuus, joka rikotaan ehkä naurahduksella. Keskustelun päätteeksi kumppani ei ole yhtään enempää selvillä siitä, mikä minusta tulee isona.
Törmään jatkuvasti samaan ongelmaan. Keskustelupalstoilla puhutaan sossun tädeistä, sosiaalihuollosta uutisoidaan ilman tarkentavia tietoja tai selityksiä, lastensuojelua vaivaa stigma edelleen vuonna 2026. Tieto, jota on saatavilla, on sekin usein vaikeasti löydettävää, eikä siihen törmää vahingossa. Toisinaan minusta tuntuu siltä, että pitäisi olla sosiaalityöntekijä ymmärtääkseen, mitä sosiaalityö oikeasti on. Jos ihmiset eivät kuitenkaan tiedä mitä me teemme, miten he osaavat tarvittaessa hakea meiltä apua? Ja ennen kaikkea, jos emme voi luottaa siihen, että poliitikkomme tietävät mitä on sosiaalityö, miten voimme luottaa, että he tietävät mistä leikkaavat?
Sosiaalityö on yhteiskunnan hiljainen tukipilari. Nyt, kun sen perustuksia horjutetaan, emme voi pysyä enää hiljaisina. Uskon, että vain omalla äänellämme me voimme tuoda julki tietoa. Me voimme hymyssä suin kertoa mitä teemme työksemme. Me voimme purkaa hiljaista muuria, ja näkyvyyttä lisäämällä kertoa, että olemme täällä kun apua tarvitsee. Puhumalla voimme rohkaista ja voimaannuttaa niin sosiaalityön asiakkaita, kuin sosiaalihuollon asemaa yhteiskunnassa. Avaamalla suumme, me voimme osoittaa minkä alan ammattilaisia me olemme. Jos puhumme riittävän kauan ja riittävän kovaa, niin ehkä se kuuluu eduskuntaan asti.
Siksi uskon, että kapinallisinta mitä voimme tehdä, on olla ilolla, näkyvästi, ja ennen kaikkea ylpeydellä juuri sitä, mitä me olemme: sossuja.
Kirjoittaja on kolmannen vuoden sosiaalityön opiskelija, järjestön koulutuspoliittinen vastaava ja sosiaalityön kovaääninen, hiljainen äänitorvi